Palasin hetki sitten aamulenkiltä ja kelloni harjoitustietojen lopputulema näytti paljon paremmalta kuin olin aiemmin osannut uumoillakaan. Olen tässä viimeisen reilun parin kuukauden ajan rämpinyt melkoisen itsetutkiskelun suon läpi. Koko vuoden mittakaavalla treenit ja kisat ovat sujuneet hienosti, mutta kun tuli syksy ja aika ottaa harjoittelun osalta löysemmin, alkoi kroppa kertoa että tässä olisi nyt vähän enemmänkin herkällä korvalla kuuntelun paikka.
Tämä vuosi sisälsi omalla kohdallani ehdottoman paljon hyvää, erinomaista kehitystä ja onnistumisia maastopyöräilyn parissa kisaolosuhteissa. Kisaputki loppukesää kohti kiihtyvällä kuviolla oli kuitenkin kohtuullisen rankka taustaani nähden, ja motivaation riemukiljahdukset onnistumisten suhteen alkoivat peittää alleen järjen äänen varovaisen kuiskailun. Loppukesän viimeisiin kisoihin piti etsiä asennetta ja lopulta skippasinkin suunnittelemani osallistumisen Ylivieskan omaan trail run-kisaan, vaikka miten paljon harmitti. Se oli kuitenkin varmasti yksi viisaimmista päätöksistä, mitä tänä vuonna olen tehnyt.
Viimeiset kisat maastopyöräilyn parissa ajettiin syyskuussa, lokakuussa treenit vielä jatkuivat. Olin tiiviin opiskelun ohessa mukana myös lapseni leirikoulussa Piispalassa. Tämän jälkeen marraskuussa treenimäärät putosivat reilusti mutta opiskelujen osalta tahti kiihtyi erilaisten projektien parissa. Osallistuin mahtavaan luontoseikkailuun Pyhä-Luostolla opintoihini liittyen, ja tämän jännittäminen ei varmasti laskenut kehon stressihormoneja ainakaan alaspäin. Aloin pikkuhiljaa huomata erinäisiä oireita kehossani. En osannut alkuun yhdistää treenaamisen motivaation laskua, käsien voimistunutta vapinaa ja nukkumaan mennessä kohoavaa sydämen sykettä siihen, että oman kropan sietokykyä olisi ihan itse tullut venytettyä reilusti punaisen puolelle. Oireita tutkaillessani ensimmäisenähän mieleen tulivat kuulemani kokemukset vakavista sairastumisista ja esimerkiksi ferritiinin vähäisyys. Siinä vaiheessa kun päädyin lääkärin pakeille moninaisine vaivoineni, olin jo ehtinytkin pohtia omassa mielessäni vaivojen ja treenien määrän yhteyttä – itseasiassa oma-aloitteisesti jättänytkin jo suuren osan tekemisestä pois.
Heräämisen tähän tilanteeseen antoi lopulta se, kun avasin silmäni sille faktalle että kellon antamat tiedot harjoittelun tuottamattomuudesta ja VO2max-lukeman jatkuva syöksy kesän lukemista kymmenen pykälää alaspäin ei voi vain olla pelkästään kellon typeryyttä (sillä kyllähän minä olotilani paremmin tiedän), vaan siinä saattoikin olla vinha perä. Pysähdyin miettimään, milloin viimeksi treeni on tuntunut hyvältä ja kroppa ei olekaan ollut hälytystilassa sen jälkeen? Siitä oli vierähtänyt tovi.
Lääkärikäynti vahvisti tilanteestani muodostuneen käsityksen. Treenejä kehotettiin keventämään jotta keho saisi levätä. Rautavarastoja ei lähdetty tutkimaan mutta verenkuva kyllä muuten selvitettiin ja kilpirauhasen tilanne tarkistettiin myös. Kaikki näytti niiltä osin olevan kunnossa joten ei muuta kuin jalkaa kaasulta vielä reilusti pois.
”Niinhän se lopulta menee, että harjoituskaudella valmistaudutaan koitoksiin, joissa työ ulosmitataan” sanoi valkku tässä taannoin kun kipuilin olotilani kanssa. Tämä lienee tosi. Hän on kuunnellut meitä herkällä korvalla ja antanut aina rehellisen mielipiteen kun näyttää että treeniin pitää tehdä muutoksia. Varsinkin tällaiselle ei-urheilutaustaa-omaavalle, aikuisiällä kilpaurheilusta kiinnostuneelle ihmiselle on kuitenkin äärimmäisen vaikea sulattaa sitä, että koko ajan ei voi olla kovassa kunnossa. On mielettömän motivoivaa kokea se kehityksen ja huippusuoritusten aika, ja tämän kokemisen jälkeen treenimääriä ei millään haluaisi vähentää tai treenien intensiteettiä keventää vaikka sille voisikin olla tarve suunniteltua aiemmin. Kuitenkin mikäli mielii koviin tuloksiin, on vuoden aikana väistämättä kausia jolloin kunto ei ole täydessä terässään koko ajan. Oikea rytmitys ja kehon merkkien kuuntelu on avainasemassa.
Päädyimme tekemään radikaalin muutoksen suunniteltuihin harjoittelun suuntaviivoihin. Nyt ymmärrän, että heräsin tilanteeseeni viimeisillä hetkillä. Olen onnekas, että vain noin parin kuukauden totaalinen fiiliksellä kevyesti liikkuminen yhdistettynä reiluun määrään rehellistä lepoa riitti siihen, että keho pystyi palautumaan. Oliko kyseessä sitten alipalautuminen vai jo alkava ylikunto, siinä rajalla häilyttiin vahvasti. Nyt onnistuu kutominenkin ilman hervotonta käsien tärinää eikä sänkyyn mennessä sydänalassa tunnu että kohta lähdetään lentoon. Lisäksi lenkillä happi kulkee ja tekeminen ei ole väkisellä vääntämistä. Tällä hetkellä treenien pariin palaillaan varovasti ja riittävän levon kera. Lisäksi harjoitukset valitaan niin, että hermosto ei pääse ylikuormittumaan. Vasta useamman hyvän viikon jälkeen voidaan katsoa, joko olisi aika alkaa rakennella jälleen voimapuolta tulevaa kesää varten.
Tärkeää on muistaa, että ihminen on kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos elämässä on paljon työtä, stressiä tai muuta kuormittavaa, on aika keventää fyysistä harjoittelua. Kyllä sitä ehtii taas sitten lisätä kun on sen aika. Jännä juttu on se, että nämä asiat on kuitenkin kovin vaikeaa nähdä siinä hetkessä ja omaa vointia kuvailee helposti hiukan silotelluin sanoin. Opetellaan siis jokainen kuuntelemaan itseämme vähän paremmin – ja vaikka vinkkaamaan kaverillekin jos näyttää että nyt menee vähän liian kovaa.
Onko itselleen (ja muille) hankalaa olla rehellinen omasta olotilastaan? Osaatko sinä höllätä treenejä kun muuta on liikaa? Oletko kokenut alipalautumista tai ylikuntotilaa? Miten selvisit?
Armollisuutta ja lempeitä lenkkipolkuja toivottaen
-Piia